Minnamari Sinisalon esikoiskokoelma Heija tarkastelee keskeneräisyyttä ja takeltelua, perilläoloa ja monenaoloa; kopan reunat ovat muotoutuneet säilyttämään ja hoivaamaan. Kansien, kuorten, seinien ja peitteiden alla on aina enemmän kuin yksi. Sinisalo tunnetaan László Krasznahorkain suomentajana. Pyysimme Sinisaloa kertomaan muun muassa esikoisrunokokoelman syntyprosessista, Heijan tiloista ja muodosta sekä kansitaiteesta.
Sinut tunnetaan László Krasznahorkain suomentajana, ja Heija on esikoisteoksesi. Haluatko avata sen syntyprosessia?
Ryhdyin kirjoittamaan Heijan runoja muutama vuosi sitten, kun olin saanut Vastarinnan melankolian suomennoksen valmiiksi. Aiemmasta kirjoittamisesta se erosi siltä osin, että pyrin kasaamaan teksteistä jonkinlaisen kokonaisuuden. Alkuun kirjoitus häilyi proosan ja runon välimaastossa, sittemmin tekstit tiivistyivät selvemmin runoiksi. Kunnolla kokonaisuus hahmottui vasta viimeisen vuoden aikana, kustannustoimittajan kannustavassa hoivassa.
Suomentajuus vaikuttaa tietysti kirjoittamiseen ja kirjoittaminen suomentamiseen. Uskoisin, että molemmat tukevat ja lietsovat toisiaan. Kääntäminen on lukemista ja kirjoittamista, tulkintaa ja uudelleen muotoilua. Kirjoittaminen on sekin kiinni tulkinnassa ja muissa teksteissä, mutta siinä yritetään kenties tulkata jotain toistaiseksi sanomatonta. Suomentaessa koetan pysytellä kuuliaisena lähdetekstille, kiepun jatkuvasti sen lähettyvillä. Mikään ei voi koskaan olla täysin samaa, mutta käännöksellä ei ole lupaa myöskään ajautua liian etäälle alkuperäisestä. Oma kirjoittaminen on tässä mielessä vapaampaa, tulkinnanvara laajempi.
Liikkeen rytmi huojentaa ruumiin yksinäisyyttä, ajatusyksinäisyyteen tepsivät erilaiset ikävään purevat fragmentit, itsen moninaisuus, toisten etäiset äänet ja kirjoihin jättämät merkinnät.
Heijassa ollaan paljon tiloissa. Talo on toistuva sana ja kuva. Tilat myös sulautuvat ruumiiseen. Haluatko kertoa lisää tästä? Kolmanneksi: Heija koostuu neljästä osasta, ja viimeisen osan lopussa on näytelmäkäsikirjoitusmainen teksti. Miten teoksen muoto löytyi?
Heijan osat ovat toisistaan irrallisia, eriaikaisia tiloja. Osa niistä on puhtaasti mielenmaisemia tai unitiloja, osa vähän konkreettisempia paikkoja. Runot on kirjoitettu näistä paikoista käsin.
Teksteissä talo tai huone on rajaus, joka synnyttää idean yksilöstä, minästä. Ajattelen, että laumastaan tai lajistaan irrotettu minä on vain otanta kokonaisuudesta, kuin pala vettä tai ilmaa, mahdottomuus. Se on enemmän kuin yksi, mutta vähemmän kuin kokonainen. Yhdessä on aina läsnä koko laji, lauma ja sen menneisyys. Siksi runojen puhujat puskevat ja vuotavat tilastaan jatkuvasti ulos, nirhautuvat epämukavuuttaan tiukemmin kiinni sen reunoihin.
Heijan seinämät, verhot ja pinnat ovat mielen rakenteita, jotka katkovat juuret irti rihmastoista, ajatuksen vasta-ajatuksesta, muistista. Rajat myös suojelevat ja hoivaavat arkaa, suvutta jäänyttä sisältöä. Silti puhujissa tapahtuvaa heijaavaa, itselohduttavaa liikettä motivoi lopulta kaipuu oman lauman piiriin. Liikkeen rytmi huojentaa ruumiin yksinäisyyttä, ajatusyksinäisyyteen tepsivät erilaiset ikävään purevat fragmentit, itsen moninaisuus, toisten etäiset äänet ja kirjoihin jättämät merkinnät.
Viimeisen osan perässä tuleva Säiliö on eräänlainen kylkiäinen, runoesine, jonka lukija saa kaupan päälle. Se on viritetty palaamaan alkuun.
Ehkä kyse olikin uskalluksesta. Siitä uskallanko kuunnella, mitä olen kirjoittanut.
Luetko tekstiäsi ääneen, kun kirjoitat?
Jostain syystä luin Heijan runoja ääneen vasta aika loppuvaiheessa, vasta kun siihen erikseen kehotettiin. Kiinnostava juttu, kääntäessä luen tekstejä aina ääneen. Tuntuu, että sillä tavalla rytmi asettuu paremmin paikoilleen. Rytmi ja tekstin muu ruumiillisuus, musiikki. Mielessä lukiessa ei voi ihan samalla tavalla aistia, soiko kirjoitettu, tai miten se soi. Ehkä kyse olikin uskalluksesta. Siitä uskallanko kuunnella, mitä olen kirjoittanut.
Kuuntelen kyllä mielelläni, kun muut lukevat tekstejään ääneen. Usein huomaan, että olen asettanut tahdin, hengähdykset ja tauot päässäni eri tavalla pelkän painetun tekstin valossa. Luennan rytmi ja sävyt, lukijan kasvonilmeet kertovat kirjoituksesta jotain kielenulkoista, tai pinnanalista. Lukiessa keho saattaa liikkua, ele paljastaa ajatuksen suunnan, käsi merkitä painon paikan.
Heijan kannessa on Inka-Maaria Jurvasen lyijykynäpiirustus ”Heija”. Miten Jurvasen teos päätyi kirjan kanteen?
Pidän Inkan töistä valtavasti, niiden tavasta tarkastella aikaa – sen käyttäytymistä, samanaikaisuutta ja peräkkäisyyttä –, suuntia, havaittua ja määrittelemätöntä, tiedostettua ja alitajuista. Jollain tavalla noiden kuvien maailma tuntuu resonoivan Heijaan kuvittelemieni tilojen kanssa, joten on hienoa että juuri Inka teki kannen. Lopputulos toimii minusta hyvin, näkymä on sekä sama että eri kuin omani.
Inkan taide on kiinnostavaa myös tekstuaalisuutensa vuoksi. Tekoprosessi on tiukasti kytköksissä kirjallisuuteen, kirjoittamiseen ja sanoihin. Siinä sanat toimivat ankkureina, ne avaavat kuvia tai kuvien osia, muistuttavat näkökulmista, poluista ja kerroksista.
Tilaa Heija täältä.