A.V. Marraccini on amerikkalainen kriitikko, kirjoittaja ja taidehistorijoitsija, jonka essee Mutta on toisia geometrioita julkaistiin viime vuoden lopussa Poesiavihkoissa. Marraccinin Runokuu-vierailun kunniaksi kysyimme häneltä muun muassa hänen praktiikkansa muotoutumisesta, vaikutteista, baletista ja hengityksestä.
Kuvaat metodologiaasi lyyrisen ja punotun esseemuistelman autoteoriaksi, joka kurottaa tieteenalojen yli. Miten kirjoittamisesi on löytänyt muodon, joka sillä on tänä päivänä?
Päädyin kritiikin kirjoittamisen äärelle epätyypillistä reittiä. Yksityiselämässäni olin aina ollut kiinnostunut nykykirjallisuudesta. Minulla oli tapana lukea Times Literary Supplement -lehteä väitöskirjatyöni tauoilla, kun työskentelin jonkin aikaa ulkomailla Bodleian Fellow -tutkijana. Tuohon aikaan Yhdysvalloissa akateemisella alalla työskenteleviä ei juuri kannustettu ei-akateemiseen kirjoittamiseen. Sitä pidettiin jotenkin epäuskottavana. Times Literary Supplement ja London Review of Books kuuluivat kuitenkin jokaisen Oxfordin common roomin vakiovarustukseen. Toiset Weston Libraryn, eli Bodleianin harvinaisten kirjojen kirjaston lukijat kannustivat minua tarjoamaan juttua Times Literary Supplementille, sillä luin sitä alinomaan.
Alkuperäinen ideani kumpusi akateemisista kiinnostuksenkohteistani (keskiaikaset käsikirjoitukset), mutta varsin pian, työskenneltyäni kirjallisuuskritiikistä vastaavan toimittajan Michael Cainesin kanssa, oli ilmeistä, että voisin tehdä arvioita paljon laajemminkin. Työskennellesäni Max Weber -tutkijatohtorina pystyin ottamaan kritiikin entistä vakavammin, sillä saksalainen järjestelmäkin tekee niin verrattuna englanninkieliseen maailmaan. Tämä rohkaisi kirjoittamaan kaunokirjallisen teoksen akateemisen sijaan, kun pandemia sulki minut lontoolaisen asuntoni seinien sisään.
Kun ensimmäinen kirjani We The Parasites julkaistiin, minulla oli enemmän liikkumavapautta kirjoittaa kirjallisuuslehtiin laajoja esseitä tiukkarajaisten arvioiden sijaan. Opetan yhä yliopistossa, ja akateeminen taustani vaikuttaa vahvasti tutkimuspohjaiseen ja teorian ohjaamaan lähestymistapaani. Kaipasin kuitenkin ennen kaikkea lyyrisyyttä, jota en oikein voinut sisällyttää akateemiseen kirjoittamiseeni. Olen siis samanaikaisesti sekä akatemian luomus että sen ulkopuolella.
Onko jotain teoksia tai tekijöitä, jotka ovat toimineet koordinaatteina tai viitoittajina praktiikallesi?
Tätä on hieman kiusallista myöntää, mutta 16-vuotiaana olin rakastunut ajatukseen Susan Sontagista. Ja luultavasti halusin myös olla hän. Valkaisin jopa raidan hiuksiini. Se oli tosin sävyltään pikemminkin oranssi, sillä tein sen markettivärillä. Äitini auttoi värjäyksessä ja hänellä on myös kuvia, joita voisi tänä päivänä käyttää oivallisena kiristysmateriaalina. Sontagin älyllinen vakavuus inspiroi minua. Hän oli aina ennen kaikkea intellektuelli – naisen, queerin ja jonkinlaisen pikkuvanhan Yhdysvaltain eteläosan esikaupunkialueen juutalais-amerikkalaisen lisäksi – aivan kuten minäkin. Työssäni ei ole sontagilaisia sävyjä, enkä ole samaa mieltä varsinkaan hänen viimeisten esseidensä kanssa, mutta minulla on ensimmäinen painos Tulkintaa vastaa -teoksesta, jota vaalin.
Poeettisista edeltäjistä olen rakastanut Audenia suurin piirtein samoista ajoista lähtien, mikä on nähtävissä kaikessa työssäni. Hänen tapansa käyttää ekfrasista ja paneutua taiteeseen ja historian laajuuteen ovat muovanneet praktiikkaani.
Joten tyttöystävän sijaan sain Suomen, mikä on totta puhuen todennäköisesti parempi lopputulos!
Poesian julkaisema esseesi Mutta on toisia geometrioita, lähtee liikkeelle W.H. Audenin runosta. Se yhdistää yksipuolisesta rakkaudesta kumpuavan surun muun muassa taiteeseen ja matematiikkaan. Voitko kertoa kyseisen tekstin synnystä?
Jälleen kiusallinen lähtökohta, olin varsin tuore sinkku. Olin lopettanut jutun erään naisen kanssa juuri kun olin muuttamassa New Yorkiin Lontoosta vuonna 2023. Olin purkanut 75 kirjalaatikkoa transatlanttisesta merikontista ja toipunut toisiaan seuranneista koronasta ja keuhkokuumeesta. Se oli hyvin haavoittuvaista aikaa, sillä työstin samalla ehdotusta toisesta kirjastani These New Fragilities, joka julkaistaan 2028. Toinen kirja on näemmä aina koetteleva. Olin vaihtamassa toiseen akateemiseen instituutioon ja palaamassa takaisin Euroopasta kahdeksan vuoden jälkeen, joten ilmassa oli myös kulttuurishokin tuntua – ei esimerkiksi enää päivittäistä kohtaamista saksan kielen kanssa työpaikalla. Tunsin oloni kummajaiseksi suhteessa muuhun maailmaan….ja halusin tyttöystävän!
Essee ei tuonut minulle tyttöystävää. Palasin jälleen syvälle klassisiin juuriini, jotka ovat jollain tapaa kaiken työni taustalla, ja ydinkiinnostuksenkohteisiini – tein tosissani matemaattista kryptografiaa lukiossa enkä jatkanut matematiikan parissa, mutta rakastin sitä. Sitten selvisi, että oli olemassa lukija, joka jakoi monet näistä kiinnostuksenkohteista ja ihastui esseeseen: Poesian Erkka Filander. Olin ilahtunut, kun hän ehdotti sen kääntämistä, ja kun se julkaistiin, päädyin seuraamaan Poesian muita kirjailijoita ja tyyppejä verkossa. Näin päädyin tutustumaan kiinnostavaan yhteisöön, jolla oli paljon yhteistä kanssani, vain tämän käännöksen myötä. Joten tyttöystävän sijaan sain Suomen, mikä on totta puhuen todennäköisesti parempi lopputulos!
Runokuussa olet mukana hengitystä luotaavassa Poetiikkakonferenssissa. Hengitys kytkeytyy temaattisesti myös monikriisien aikaan, jota käsitellään toisessa keskustelussa, johon osallistut. Hengitys on myös eräänlaista laajenemista ja erinäisten perinteisten dikotomioiden, kuten mielen ja ruumiin, minän ja muiden, ylittämistä. Mikä on perspektiivisi hengitykseen?
Käsitykseni kirjallisuudesta ja visuaalisesta kulttuurista ovat aina kietoutuneet tiiviisti toisiinsa. Runokuussa pitämäni luento lähestyy hengitystä ja rytmiä Aallon arkkitehtuurin ja muotoilun näkökulmasta sekä tarkastelee sitä, miten ne otettiin vastaan Miamin esikaupunkialueella, jossa kasvoin (ensimmäinen kosketukseni suomalaiseen avantgardeen syntyi nimenomaan muotoilun myötä). Käsittelen monikriisien ajatusta myös siinä mielessä, että koen humanististen alojen olevan ahtaalla tällä hetkellä – etenkin Amerikassa. Halusin luennon rimmaavan esseen kanssa, joka minut tänne toi, joten palasin Audeniin ja hänen runoonsa Under Sirius sekä myöhäisyyden tunteeseen, joka on myös seuraavan kirjani teema. Yksi Aallon ikonisimmista varhaisista rakennuksista on tunnetusti Paimion parantola tuberkuloosipotilaille, joka ruumiillistaa hengitykseen liittyvän kamppailun metaforan.
Kirjoittamisestasi huokuu samanaikaisesti jonkinlainen assosioinnin vapaus ja tarkkuus. Olen saanut käsityksen, että suhtaudut intohimoisesti balettiin. Onko siinä jotain vastaavaa äärimmäisen kontrollin ja vapauden yhdistelmää?
Haluan painottaa, että suhtaudun intohimoisesti balettiin ja samaan aikaan olen siinä erittäin huono! Opin tanssimaan Joffrey Balletin ohjelmassa Chicagossa, kun olin maisteriopiskelija ja stressasin lopputenttejä. Olin ehkä 23 tai 24? Seuraavaksi tanssin Chicagon yliopiston avoimessa balettiryhmässä, kun tein siellä väitöskirjaani. Tämän myötä päädyin jopa tanssimaan kärkitossuilla aikuisena, mikä on nykyään yleisempää, mutta silloin vielä varsin epätavallista. Pidin taukoa ollessani Iso-Britanniassa – osittain koska RAD-baletti (toim. huom. lontoolainen Royal Academy of Dance) ei tyylinä sovi minulle – ja palasin lajin äärelle kahdeksan vuotta myöhemmin täällä New Yorkissa, jossa tyylillisesti ja henkilökohtaisesti tunnen oloni kotoisaksi amatöörinä tanssisalissa.
Balettitangolla tehty harjoitus tuntuu siltä kuin taivuttaisi latinan verbiä tai substantiivia, mutta ruumiillisesti. Olet oikeassa kontrollista: siinä on tyydyttävää kurinalaisuutta. Mitä tulee vapauteen, ei mikään ole ollut niin lähellä lentämistä kuin hyvä päivä kärkitossuilla. Minulla on tapana käyttää Freedsin käsityönä tehtyjä tossuja, joiden pohjiin yksittäiset käsityöläiset lyövät leimansa. Niillä tanssiminen edellyttää voimaa, mutta kun niihin tottuu, ne tuntuvat voinpehmeiltä. Olen myös 155 senttimetriä pitkä, mikä on millä tahansa standardeilla hyvin lyhyt, etenkin suomalaisilla, joten muutaman lisätuuman ansiosta oloni on suorastaan kohtuuttoman pitkä ja voimakas.
Baletista puheen ollen: haluatko kertoa seuraavasta kirjastasi?
Seuraava kirjani on nimeltään These New Fragilities. Seven Stories julkaisee sen sekä Yhdysvalloissa että Isossa-Britanniassa 2028. Baletti on kirjan toisen puoliskon läpi kulkeva punainen lanka, mutta teoksen keskeiset teemat liittyvät siihen, miten lähestymme taidetta ja miten itse muotoutuu julmuuksien aikakaudella. Vietän paljon aikaa sekä ranskalaisten rokokoomaalausten, hieman paradoksaalinen tapa lähestyä imperiumia, ja japanilaisen sodanjälkeisen arkkitehtuurin äärellä. Sivuan hyvin erilaisia tekstejä, kuten Sarah Kanea, Jeanne d’Arcin oikeudenkäyntipöytäkirjoja, Leonard Cohenin sanoituksia, Rilkeä, Emily Dickinsonia, Montaignea ja kyllä, myös Audenia.
Sivuillasi lukee, että tavoitteenasi olisi tuoda suomalaista avantgarde-kirjallisuutta amerikkalaisille yleisöille. Onko jotain mitä toivoisit amerikkalaisessa kirjallisuudessa muutettavan ja mitä suomalainen avantgarde-kirjallisuus voisi mahdollisesti tuoda lisää?
Tällä hetkellä amerikkalaisessa kirjallisuudessa pelätään hybridisyyttä. Etenkin suuret kustantamot panostavat lähinnä realistisiin romaaneihin. Itse hakeudun kirjoittaessani luonnostaan kohti hybridimuotoa, mutta rakastan myös lukea hybridejä. Poesian kirjailijat ovat osoittaneet, että sellaista kirjoitetaan, vaikkei niin paljon siellä missä asun, saati englanniksi. Luin vastikään varhaisen luonnoksen Gregory Conwayn tekemästä Aura Siltalan teoksen käännöksestä. Olin äimistynyt sen virtaavasta, rajoja ylittävästä liikkeestä proosan ja runouden sekä spekulatiivisen fiktion ja genrettömyyden yli. Vastaavaa tarvitsisimme englanniksi! Olen myös huomannut, että Poesian kirjailijoilla on kiinnostava suhde ja avoimuus taiteeseen sekä objektiuteen, jotka englanninkielisessä kirjallisuudessa usein eristetään omiin lokeroihinsa.
Toista kirjaani varten minun oli opittava hieman japania ja yritän epätoivoisesti pitää siitä kiinni editoidessani. Siksi en oikeastaan aloittanut suomen opiskelua tätä matkaa varten, mutta haluaisin tulevaisuudessa pystyä vuorovaikuttamaan suomenkielisen kirjallisuuden kanssa suoraviivaisemmin. En usko, että minusta voisi koskaan tulla hyvää kääntäjää, mutta siksi yritän käyttää omaa työtäni sellaisten tahojen tukemiseen, jotka tuovat suomalaista kirjallisuutta englanninkielisen yleisön luo. Poetry Foundation julkaisee Runokuu-luentoni kera matkakertomuksen ja kuvien. Toivon, että se voi osaltaan herättää amerikkalaisten kiinnostuksen – ja etenkin riippumattomien kustantamoiden, jotka tällaista julkaisevat – ja auttaa luomaan teoksille lukijakuntaa Yhdysvalloissa.
Mikä on kysymys, jota haluaisit itseltäsi kysyttävän?
Tämä ei ole varsinainen kysymys, mutta mielestäni kansainvälistä huomiota ansaitseva seikka. Minulla on hyvin suloinen kissanpentu nimeltä Pliny the Elder. Hän on pikkuinen, lähinnä valkoinen kilpikonnasävyinen kissa, jolla on oranssi täplä takaraivossaan ja tulivuori nenässään. Luonnollisesti pidän tätä erittäin tärkeänä. Olen jopa kirjoittanut hänestä tekstin! Se käsittelee siis myös David Hockneyta ja kissani kaimaa, roomalaista luonnontieteilijää, mutta kissa, kissa on kaikki kaikessa!
A.V. Marraccini on mukana Runokuun Poetiikkakonferenssissa sunnuntaina 23.8. Lue lisää Runokuun sivuilta.