Kolme Poesian julkaisemaa teosta on valittu Einari Vuorela -palkintoehdokkaiksi: Kristian Blombergin Kaikessa hiljaisuudessa, Kaija Rantakarin Koko meren laajuus ja Jouni Teittisen Sydäntasku.
Muut palkinto ehdokkaat ovat Miia Toivio teoksellaan Sukupuutot (Teos) ja Juha Kulmala teoksellaan Ränttätänttä (Savukeidas).
Keuruun kapungin vuonna 1997 perustama Einari Vuorela -runopalkinto annetaan kirjailijalle ansiokkaasta suomenkielisestä runoteoksesta. 8.500 euron tunnustus on huomionosoitus maamme runoilijoille, runolle ja kielelle. Palkintolautakunnassa toimivat pj. Johanna Venho, Jukka Koskelainen ja Teppo Kulmala.
Katso video finalistien julkistamistilaisuudesta täältä!
Kristian Blomberg: Kaikessa hiljaisuudessa (Poesia 2019)
Kristian Blombergin tarkkakatseiset runot, mietelmät ja typografiset merkinnät ovat ajattelun ja vaistoavan huomioimisen vuorokäyntiä. Pohtimaan houkuttavaa kirjaa on hauska ja vaivaton lukea. Muistin ja kielen, aistimusten ja havaintojen herkkävireiseen soinnutteluun liittyy aforistista ja loogista, filosofialle ja matematiikalle rinnasteista kyselyä ja päättelyä. Yksinäinen runoilija tarkkailee läheltä äärettömyyksiin. Kumppanin kanssa kaksin ollessa huomioihin kehkeytyy lisäväri ja ääri, rakkauden läheisyys. Typografinen ”kokeellisuus” luo lisälehtiä kirjasta välittyviin tuttuihin, mutta uudesti nähtyihin ilmiöihin. Nämä ovat myös romanttisia ja ihmetteleviä. Lukija kulkee kirjan mukana sen luontevana osatekijänä. Teksti jopa tähdentää luomisen anonymiteettiä. Ilmenee ”jotain olennaista – riippumatta kenen alulle panemaa se on”.
Kaija Rantakari: Koko meren laajuus (Poesia 2018)
Kaija Rantakarin fragmentaarisena liikkuva kokoelma muistuttaa rytmiltään aaltoja, yhä uudelleen rantaan lyöviä. Lähentyviä ja taas etääntyviä kuin ihminen, joka koskettaa toista. Kosketus on kokoelman läpäisevä aihepiiri, ja fyysisen kohtaamisen kuvaaminen on harvinaislaatuista ja herkkää. “Riisut minua sittenkin kun kaikki vaatteet on jo riisuttu”, Rantakari kirjoittaa ja tavoittaa runoissaan täyttymättömän kaipauksen ja sanattomien viestien kerroksia. Hiljaisuus puhuu yhtä paljon kuin sanat. Suu koskettaa toista, yhteinen hengitys on elinehto. Runojen rytmi piirtää kuin rantaviivaa kartalle, joka on kahden ihmisen välinen, katkeileva raja. Silmät aukeavat ja valoon haihtuvat saaret syntyvät, kun “näytät minulle kaiken/ hyvin läheltä”.
Jouni Teittinen: Sydäntasku (Poesia 2019)
Jouni Teittisen esikoiskokoelman runotasku avautuu täynnä haikeuden, menettämisen ja toisaalta lämpimän lohdun tuntoja. Lapsuus on takana, sen lumo ja suoja. Miten saada kiinni totuudesta, joka makaa veden pohjassa kuin rujo, kiveksi tekeytynyt kala? Jonakin hetkenä meri tuo sen lähelle rantaa – se häivähtää veden ja valon välkkeessä. Tällaisia ajan välähdyksiä Teittisen runous tarjoaa. Se liittää modernismin perinteeseen uhkaavia nykyhetken näkyjä: elävä ei voi pysyä piilossa, vaan on vaarassa jäädä liikkuvan junan alle kuin lauma poroja, joka kahlaa lumihangesta aukealle raiteelle. Toistoa käytetään taitavasti. Lopulta ravistaudutaan irti ja juostaan pitkin rantaa ohi lasten hiekkalinnojen, karataan horisonttiin kuin “lapsuuden kotieläin, joka ei tule kotiin”.
