Salit

”Viipyminen pienen muotokuvan äärellä paljastaa / katsojasta enemmän kuin katseen kohteesta”.

Kaija Rantakarin kolmas runokokoelma kirjaa herkällä intuitiolla ja tarkkaavaisuudella liikettä katsojan ja taideteoksen välillä. Sen hiljainen mutta lumoavan ilmaisuvoimainen kieli onnistuu kuvaamaan niitä mikroliikahduksia, joita keskittynyt asian – muotokuvan, ihmisen, säätilan – äärellä oleminen aiheuttaa. ”Silmieni pienet sormet taittelemassa auki laskoksiasi”.

Huomion kohde siirtyy vaivihkaisesti maalauksesta maisemaan ja toiseen ihmiseen. Runojen kiihkeän hiljainen puhunta kohostaa vuoroin vernissan ja sametin materiaalisuutta, vuoroin halua, joka on kaikkea muuta kuin kepeää ja viatonta: ”Piirrän sormellani viivaa rintalastaasi / niin monta kertaa / että olet haljeta käsiini”.

Salit on ilmaisultaan hyvin keskittynyt kokoelma, joka pienillä siirroilla, kuin kirjoen, rakentaa pakahduttavan voimakasta runoutta maalauksista, halusta ja havainnosta. ”Lisään tänne vielä kourallisen pimeää / ja sylissä lepäävät kätesi ovat kuin kauniit kimput valoa”