Henrik Pathiranen Lumous ja värinä kysyy, miten maailma on ymmärretty kuvallisen esittämisen eri vaiheissa, antiikista keskiajan kautta modernismiin, ja millaista tietoa nykyinen kuvakulttuuri on unohtanut. Viidestä osiosta koostuvan teoksen tyylikeinoihin kuuluvat kirjoituskoneella kirjoitetut visuaaliset elementit ja tilaa käsittelevä esseistinen kirjoittaminen.
Kysyimme Pathiranelta muun muassa teoksen syntyprosessista, hybridisyydestä ja lumouksen olemuksesta.
Aluksi: haluatko avata teoksen syntyprosessia?
Lumous ja värinä on synnyttänyt itsensä. Sen vanhimmat kerrostumat ovat kolme tai neljä vuotta vanhoja. Olen editoinut teosta rupeamissa kesästä 2023 lähtien. Joka kerta käsikirjoitus itse on kertonut mitä se haluaa ja tarvitsee. Runoilija on vain saanut lumoutua sen äärellä.
Teoksen viisi osiota ovat keskenään jokseenkin erilaisia, ja lisäksi on kirjoituskoneella kirjoitettuja visuaalisia elementtejä. Löytäminen, lukeminen ja odottaminen yhdistävät osioita, vaikka jokaisen työstämisellä onkin ollut oma rytminsä.
Kansalliskirjaston läheisyys ja mahdollisuus oleilla manner-Euroopassa ovat olleet ratkaisevia etuoikeuksia ja tehneet teoksesta sen, mitä se on. Jollain tasolla lähes kaikki kirjoittamiseni on matkakirjoittamista.
Teosta tehdessäni en ole muistaakseni ollut tietoisessa tai tavoitteellisessa suhteessa lajihybridisyyteen. Olen vain seurannut teoksen logiikkaa tai kutsua.
Kirjoitat: “Lähestyä hybridejä ilman ajatusta, että kyseessä olisi yhdistelmä, muoto. Jos kyseessä olisikin tapahtuma, liike, muuntumisen kuvaus. Oleminen, jolla ei koskaan ole vakiintunutta muotoa.”
Kuvaako tämä myös käsillä olevaa teosta, miten suhtaudut teostesi muotoon?
Ajattelen, että kyseinen fragmentti väistämättä luetaan suhteessa teokseeni, ja siinä määrin, siinä väistämättömyydessä, se sitä myös kuvaa. Teosta tehdessäni en ole muistaakseni ollut tietoisessa tai tavoitteellisessa suhteessa lajihybridisyyteen. Olen vain seurannut teoksen logiikkaa tai kutsua. Toisaalta teen aina ensisijassa kokonaisuuksia enkä saa itseäni tekemään mitään ilman hyviä muotoon liittyviä kysymyksiä. Unelmoin teoksesta, jonka muoto pysyisi liikkeessä, jäisi värisemään lukukokemuksessa. Se ei muuntuisi alun ja lopun välillä jonkin kulun ansiosta vaan jokaisella sivulla jatkuvasti, takautuvasti ja ennakoiden.
Runoilijan lisäksi olet myös taidegraafikko, haluatko kertoa tekstin ja kuvan suhteesta praktiikassasi?
Tekstin lukemisen ja kuvan katsomisen suhde on ollut yksi tärkeimmistä Lumouksen ja värinän taustalla olleista pohdinnan aiheista. Viime vuosien yksityisnäyttelyni ovat pitkälti rakentuneet kysymyksen ympärille. Olen niin tekstin kuin kuvankin suunnasta lähestymällä etsinyt kohtia, joissa havainto jäisi heilahtelemaan lukemisen ja katsomisen väliin.
Taiteellisen työskentelyni arjessa saatan edetä jonkin ajatuksen kanssa hyvin pitkälle ennen kuin minulle paljastuu, syntyykö siitä osa kuvataiteen vai runouden teokseen. Ja senkin jälkeen on vielä ratkaistava, onko ajatuksen (tai tuntemuksen, häivähdyksen) esitys sanallinen vai kuvallinen.
Olen pitkään myös suuntautunut julkaisupohjaiseen taiteeseen, jolloin kuva ja sana on menettänyt merkittävän eronsa, ja oleellinen kysymys vain on, mikä kaikki sopii samojen kansien väliin.
Merkityksellisyyden tuntu, kokonaisuuden aavistus.
Mitä on lumous?
Uusmaterialisteilla ja marxilaisella historiantutkimuksella on omat lumouksen ympärille virittyneet keskustelunsa, Disneyllä ja Hollywoodilla on varmasti omansa. Lumous ja värinä -nimi viittaa useaan suuntaan, mutta nyt kun kirjani on maailmassa, ajattelen toiveikkaasti, että lumous on jotain sen fragmenttien ja säkeiden väliin ja väleistä ilmestyvää, jotain sitovaa. Merkityksellisyyden tuntu, kokonaisuuden aavistus.
Tilaa Lumous ja värinä täältä.