Edistyssinfonia ei sisällä perinteisessä mielessä ymmärrettyjä draamanäytelmän muotoja lähes ollenkaan.
Kysyimme Poesian tuottajalta, dramaturgi ja näytelmäkirjailija Ilja Lehtiseltä, millaista kirjallisuutta, näytelmää, jopa runoutta Nicoleta Esinencun ja teatru-spălătorie-teatterin Edistyssinfonia (suom. Tuukka Tuomasjukka) edustaa.
Ilja Lehtinen, miten asemoisit Edistyssinfonian nykykirjallisuuden ja toisaalta nykynäytelmän kentälle?
Edistyssinfonia edustaa poliittista, draamanjälkeistä nykynäytelmää, jossa fiktiivisen maailman, psykologisesti eheiden henkilöhahmojen ja näiden välisiin suhteisiin perustuvan juonenkuljetuksen sijaan korostuvat katsojan/lukijan suora puhuttelu, suora ajankohtaisuus, dokumentaarisuus ja ”tosimaailman” tapahtumien käyttäminen materiaalina. Se on vahvasti sukua ja velkaa eritoten saksankieliselle, jälkibrechtiläiselle näyttämökirjoittamisen perinteelle sekä nykyeurooppalaiselle poliittiselle teatterille, tekijöille ja kirjoittajille kuten Elfriede Jelinek, Sibylle Berg tai Feridun Zaimoglu.
Edistyssinfonia ei sisällä perinteisessä mielessä ymmärrettyjä draamanäytelmän muotoja lähes ollenkaan: siinä ei ole henkilöiden välistä dialogia, ei draamallisiksi toimijoiksi eriytyviä henkilöhahmoja, ei toiminnallisia näyttämöohjeita (so. parenteeseja). Tekstinä se puhuu kollektiivisella äänellä, pamfletin- tai julistuksenomaisesti suoraan kohti lukijaa. Näin ollen sen voi kirjallisesti nähdä myös eräänlaisena poliittis-poeettisena manifestina, vaikkapa Kathy Ackerin New York City 1979:n tapaan.
Millaisia yhtymäkohtia runouden ja nykynäytelmän välillä on? Kytkeytyvätkö ne nykyisin toisiinsa monipuolisemmin kuin joskus aiemmin?
Runous ja näytelmä ovat toki aina olleet likeisessä suhteessa keskenään: ajatellaanpa vaikka Sofoklesta taikka Shakespearea. Jo Aristoteles käsittelee Poetiikassaan runokieltä etupäässä tragediakirjallisuuden – siis näytelmän – kontekstissa. Sikäli näytelmä on aina ollut likellä runoutta.
Nykyään tavataan ajatella, että runouden ja näytelmän välinen kysymys liittyy pikemminkin kontekstiin kuin muotoon sinänsä. Dramaturgisen teorian piirissä on ajateltu jo jonkin aikaa, että tekstistä ei tee ”näytelmää” niinkään mikään sen muodollinen ominaisuus (kuten parenteesit, repliikit tai kohtausjaot), vaan loppujen lopuksi tekstin suhde johonkin mahdolliseen esitykseen ja johonkin mahdolliseen näyttämöön. Myös runoteos – tai oikeastaan mikä hyvänsä teksti – voidaan ymmärtää näytelmäksi, mikäli se asetetaan esitettäväksi jollakin mahdollisella näyttämöllä.
Edistyssinfonian kohdalla runous on läsnä jo kielen tekstuurissa itsessään. Nimike ”sinfonia” viittaa jo sinänsä musikaalisuuteen sekä kielen rytmisiin ja soinnillisiin elementteihin, jotka ovakin tämän näyttämötekstin keskeisiä ominaisuuksia.
Miten näytelmän lukeminen mielestäsi eroaa muiden tekstilajien lukemisesta?
Ei sinänsä mitenkään. Näytelmää lukiessa toki tematisoituu aina tavalla tai toisella kysymys siitä, kuka puhuu ja kenelle, so. mistä positiosta teksti kehollistuu ja tulee ääneen puhutuksi. Näytelmän lukemisen tapahtuma rakentaa – eittämättä proosaa ja runoutta voimakkaammin – tekstin ”taakse” aina jonkinlaisen puhuvan kehon sekä paikan, josta käsin kyseinen keho puhuu (ja toimii). Näytelmä ei näin ollen ole koskaan ”puhtaan” tekstuaalinen tai kirjallinen entiteetti.
Tämä tekstin ja (kuvitellun, potentiaalisen) näyttämön välinen rakenne asettuu lukiessa kuitenkin paikalleen pitkälti automaattisesti: oikeaa asentoa tarvitsee harvoin mitenkään tietoisesti hakea. Näyttämö on osa luetun tekstin universumia. Nykynäytelmän voi lukiessa pitkälti antaa vain tapahtua, mitään erityistä lukijaosaamista ei mielestäni tarvita.